Leikkaukseen meno, heräämö ja osastolla olo

Valmistelu alkoi kotona jo edellisenä iltana, raahasin kaikki oleelliset tavarat alakertaan, leikkauksen jälkeen välttääkseni yläkertaan kävelyä ja tuottamasta painetta leikkausalueelle. Pakkasin sairaalakassin, ensimmäisenä laukkuun sujahti suklaa tottakai, kutsukirje, kuulokkeet, puhelimen laturi, hiusharja, huulirasva sekä kotiutumisvaatteet. Eipä sinne sairaalaan kummoisia tarvinnut ottaa mukaan. Toin alas metallihyllykön, johon laitoin pikaruokia kuten pilttejä, proteiinismoothieita, pikasmoothieita (Muumi merkkisiä ;D), kirjoja, palapelin sekä vaihtovaatteet. Heitin jääpalapussit pakastimeen, otin blenderin sekä proteiinijauheen esiin. Niillä selviäisin ensimmäiset päivät kotona hyvin helposti. Olinhan tätä odottanutkin vuoden päivät! 

Äiti tuli hakemaan minua kotoa kello 8 jälkeen, otin loput tavarat ja lähdettiin hakemaan sisko kyytiin minun henkiseksi tuekseni sairaalaan menoon. Olimme KYS illä noin varttia vaille 10 aamulla. Ilmoittauduin Kaarisairaalaan ja etsimme oikean odotusaulan siskon kanssa, joka oli kolmos kerroksen kakkosaulassa. Jännitys alkoi siinä vaiheessa hiipiä minuun kun istahdin odotuspenkkiin, ja kuulin aina ohimennen että ihmisiä huudetaan sisään kerta toisensa jälkeen. Siskoakin jännitti jonkin verran minun puolestani. Yritimme pitää levollista tunnelmaa yllä ja puhua niitä näitä, jotta ei tulisi mietittyä liikaa tulevaa. Hetken kuluttua sairaanhoitaja haki meidät haastatteluun, kyseli minun vointia, mitä olen syönyt, onko allergioita, mitä haluaisin tietää, olinko ottanut kaikki korut pois, minkä kokoinen olin, (vaatettajalle meni se tieto), onko mitään mitä pitäisi ottaa huomioon. Mainitsin että korvanlehteni oli vähän tulehtunut koska olin ottanut pari kuukautta sitten rustokorun siskon kanssa, ja se ei ollut kovasta hoidosta huolimatta tahtonut parantua. Onneksi siitä ei ollut haittaa leikkaukseen, koska se ei sijainnut leikkausalueella, eikä se ollut eläimen tekemä (kuten kissan raapima). Sain ensimmäisenä nenätipat, buranaa ja minun silmälasikoteloni otettiin KYSille talteen, jotta saisin ''näkimet'' (kuten äiti tapasi sanoa) heti päähäni leikkaukseen jälkeen. Sairaanhoitaja vielä varmisti minun haluavan esilääkityksen, johon vastasin myöntävästi. Sen avulla tulisin pääsemään yli pelostani, joka vaani joka nurkan takana, vaikka tällä kertaa se ei tässä hetkessä ollut vielä kerennyt hiipiä minun takaraivolleni. Onneksi!

Heti sen jälkeen kävin pukeutumassa sairaalavaatteisiin. Sairaanhoitaja ohjeisti, omat vaatteet veke ja  omat vaatteet kaappiin, jotta ne päätyvät täältä osastolle sitten oikeaan osoitteeseen. Sain löysän paidan, tukisukat estämään veritulppia, housut ja sairaalamyssyn + lämpöviltin. Oikeastaan tässä hetkessä asia valaistui mitä olin tekemässä ja jännitys alkoi todenteolla tiivistyä. Jopa unohdin älykelloni käteeni siinä rytäkässä. Käskettiin pysyä lämpimänä viltin alla, ennen kuin tapaisin kirurgin.

Meidät ohjattiin odottamaan hetkeksi aulaan, juttelimme siskon kanssa niitä näitä vältelläksemme stressin ja kortisolin nousemista kehoihimme. Pian leikkaava kirurgini saisi haastatella minut ennen leikkausta. Minusta se oli erittäin hyvä asia, koska en ollut häntä koskaan aiemmin tavannut. Saisin tavata hänet kasvotusten ja tuntea olevani turvassa, ilman syytä huoleen että kenen käsiin olenkaan itseni jättämässä.

Emme montaa minuuttia ehtineet odottamaan kunnes kirurgi saapui tapaamiseen. Hän kyseli perustiedot, kertoi että ensin leikataan yläviisauden hampaat pois ja sitten leikataan alaleuka. Siinä sitten mainitsin että; huomasin että minua närästää se aiemmin nauttimani  Provide Extra- juoma, joka piti ottaa aamulla kaksi tuntia ennen sairaalaan menemistä. He pohtivat asiaa sairaanhoitajan kanssa ja he oli sitä mieltä kanssa että olisi hyvä ottaa närästyksen estolääke samalla kun otetaan esilääke.

Hän oli oikein mukava lupsakka kirurgi, oli hyvä jättää itsensä hänen leikattavaksi. Lisäksi leikkauksessa tulisi olemaan toinen erikoistuva kirurgi hänen kanssaan, jota en ollut koskaan tavannut.

Halusin ehdottomasti ottaa esilääkityksen, koska minua oli jännittänyt tämä leikkaus jo vuoden päivät.

Kun minulla ei ollut kysyttävää, kirurgi lähti takaisin leikkauspöydän äärelle leikkaamaan toista potilasta.

Istahdettiin aulaan hetkeksi ja pian sairaanhoitaja oli hakenut tiedot että saako minulle antaa mahansuojalääkkeen (närästyslääkkeen eli Somacin) ennen leikkausta vähentääkseen minun närästystäni, joka porisi siinä vaiheessa kurkussa kokoajan.
   Nyt oli tullut aika jättää sisko odotusaulaan ja mennä leikkausodotusaulaan, muiden kanssa odottelemaan. Annoin älykellon siskolle ja hän toivotti onnea matkaan. Tirautin ehkä kaksi kyyneltä jättäessäni siskon, mutta en halunnut itkeä enempää jotta en menisi paniikin valtaan. Istuessani siinä huoneessa olo oli orpo ilman puhelinta (nykyaikaa). Tilassa oli kaksi miespotilasta ja joku nainen pienen lapsipotilaan kanssa + kaksi sairaanhoitajaa varmistamassa turvallisuutta. Hetken kuluttua hoitaja toi minulle lääkkeet, otin ne ja aloin levätä. En oikeastaan miettinyt mitään sen kummempaa, tunteeni olivat niin sanotusti pois päältä. Hetken päästä olin ihan väsynyt, kävin vessassa, katselin seiniä ja kohta en muista mistään mitään, olin nukahtanut niille sijoilleni violettiin lepotuoliin. Seuraavan kerran muistini välähti kun minut nostettiin leikkauspöydälle, silmissä vilahti jotain vihreää seinällä. Sanottiin että kohta mennään, laske kymmeneen, kasvoille laskettiin maski ja meni ehkä 3 sekuntia ja en muista enää mitään.

Näin jälkikäteen sanottuna ihanan helppoa. Pelon kanssa leikkaukseen meneminen ei ole helppoa. Esilääkkeen ansiosta se meni kuin balettitanssi. Olen helpottunut, kiitollinen ja tyytyväinen, näin juuri sen kuuluikin mennä.

Seuraavan kerran heräsin millisekunnin pätkissä heräämössä ja kuuntelin kun hoitajat hääräili edes takaisin siinä edessäni hoitaen muita potilaita. Aloin virota ja  päällimmäinen tunteeni oli että ''Jes nyt se on ohi, oon super kiitollinen, voittaja fiilis! Nyt ei muuta kuin toipuminen edessä!''. Sairaanhoitaja sanoi että kaikki meni hyvin, kyseli onko kipuja, totesin että ei tunnu missään, muistaakseni vielä yritin ottaa kuvaa tai ainakin kuvittelin sitä ottavani mielessäni. (Ei minulla ollut koko puhelinta vielä tuolloin) :D
Sitten potilaskuljettaja tuli hakemaan minut osastolle heräämöstä. Muistan huomanneeni hänellä nätin tatuoinnin kädessä, jossa oli kukka ja tuumasin hänelle että voi ihana tatuointi, mullaki kasvaa kaikkia taimia kotona, en malta odottaa päästä puutarhahommiin. 

Sitten on hämärä muistikuva että joku sanoi että sinulla on ihanat pitkät hiukset, olin aivan otettu (en edes muista että missä välissä tämä oli minulle sanottu, voi olla että osastolla joku sen minulle sanoi)
Saavuttiin osastolle ja kysyttiin haluanko nousta itse sängyltä osaston sängylle, vai nostetaanko minut, mutta halusin nousta itse seisomaan, kantapääni tuntui ihan puutuneilta leikkauksen jälkeen. Joku toi puhelimen minulle, ja nukuin siinä vielä hetken ennen kuin sairaanhoitajat tuli jakamaan iltapalaa ja kyselemään vointia. Heräsin sitten siihen kun tipan ilmoitin piippaili tipan olevan jo tyhjä, kohta hoitaja irroitti sen ja sanoi että laittaa antibiootit suoraan kanyylista, ja antoi sitten suuhun sulavina kapseleina buranat. Sain iltapalaksi mehua ja hedelmäviiliä. Syönti sujui ongelmitta, mutta hauskaahan se oli tunnottomalla huulella. Olin hyvin pettynyt ruoan määrään, koska nälkä oli VALTAVA! Kyseltiin haluanko vessaan ja totesin että ei ole hätä, en tuntenut vessahätää, kiitos lääkkeiden. Nukuin sitten ja tekstailin ihmisille että kunnossa ollaan, kaikki hyvin.    

Kylmämaski oli aivan ihana! Helpotti tosi paljon turvotukseen, toki minusta se olisi saanut olla jopa kylmempi. Toki se on yksilöllistä miltä se tuntuu kasvoilla. Lepäilin iltaan saakka välillä nukkuen välillä heräillen. Myöhään illalla hoitaja passitti minut vessaan, vaikka hätää en tuntenutkaan. Piti tehdä ns. lapsuuden aikaiset temput, pistää vesi valumaan hanasta, jotta hätä tulisi. Se toimi! Sitten oli aika yöpuun, vedin sairaalaverhot eteen ja otin kuulokkeet musiikkia varten. Ne toki istui vähän kehnosti kun kylmämaski vei tilaa, mutta kyllä niillä kuuli sen mitä tarvitsi. Myöhemmin nousin vielä ottamaan korvatulpat, jotta en kuulisi käytävän hälinää. 12 aikaan yöllä hoitaja kävi sammuttamassa kylmämaskin tunniksi, vaikka olin siinä jossain vaiheessa ollut ilman maskia, käyden kävelyllä, kun jalkani tuntuivat olevan kuin tukit, ihan väsyneet.

 Nukuin yön pätkissä, välillä heräillen. Aamulla 4 jälkeen hoitaja mittasi kuumeen (37 astetta) ja verenpaineen (117/78) sekä hetken päästä tuli antamaan kipulääkkeet sekä antibiootit suoraan suoneen. Kävin vessassa ja nukuin vielä pätkissä. Aamulla tunne oli että olisin valmis lähtemään tänään kotiin, kaikki oli erittäin hyvin. Söin aamupalan 9 aikaan ja sen jälkeen suuntani oli leukasairauksien polikliniikka ja lähtötarkastus, minut haki potilaskuljettaja pyörätuolilla. Suun purskuttelu onnistui hyvin turvotuksesta huolimatta. Hän kokeili leikkausalueen tunnon ulkopuolelta, joka oli hieman madaltunut vasemmalta puolelta. Seuraavaksi katsoi leikkaushaavat, jotka näyttivät oikein hyviltä, ja määräsi sairauslomaa kuusi viikkoa. Sain reseptit lääkkeisiin ja pääsin takaisin osastolle odottamaan miestäni saapuvaksi kello 16 jälkeen.
Kävin päivällä kävelyllä, söin lounaan, nukuin kylmämaski kasvoilla, sometin, join päivä ''kahvit'' (teet), kävin apteekissa ostoksilla ja sain päivälääkkeet. Vaihdoin kotivaatteet päälle, pakkasin tavarani ja odotin kyytiäni. Päivällä klo 16 jälkeen mies tuli hakemaan, kävelin itse ulos sairaalasta, koska tiesin ettei mieheni osaisi tulla osastolle (enkä tiedä olisiko se edes ollut suotavaa) KYS on kunnon sokkelo :D Olisi ihana päästä kotiin miehen kanssa ja näkemään kissat!

Kipua en juurikaan tuntenut, arviolta asteikolla 1-10 se seilasi 1-7 välillä. Se pysyi siis siedettävänä koko sairaalassa olon ajan, eikä minun tarvinnut pyytää kertaakaan lisää kivun lievitystä.

Pitkä teksti, mutta pitää jatkaa tätä ensi postauksessa, miten pärjäsin kotona, mitkä olivat fiilikset jne jne.. Kiitos kun jaksoit lukea!